IHMISEN USKOLLISIN YSTÄVÄ

Monta kertaa oli Hukkalaakso vaipunut unen valtaan, monia kertoja Waho oli tarkkaillut hanhien muuttoparvia ja kuunnellut suunnattomien biisonilaumojen töminää.

Säälimättä aika oli vienyt kaiken mukanaan. Jäljelle oli jäänyt vain pitenevät varjot, jotka lankesivat yli hiljaisen seudun. Vain ne ymmärsivät vanhaa intiaania, ja niiden kanssa hän hiljaa haasteli iltaisin, ennen kuin tähdet kohosivat leirin ylle.

 Eräänä iltana kun varjot olivat pitkiä, ne toivat viestin itseltään Manitoulta.

 - Suuri Henki puhuu sinulle. Valmistaudu lähtöön, valmistaudu lähtöön, ne kuiskailivat.

 - Jätä jäähyväiset, Waho, jätä jäähyväiset!

 - Kenelle jättäisin? Waho sanoi hymyillen surumielisesti. - Poikani ja tyttäreni ovat kulkeneet kaikkeen maailmaan ja nämä ihmiset täällä ovat vain iloisia nähdessään minun lähtevän.

Vanhus nousi. Hän otti kuluneen melan käteensä ja lähti hiljaa kulkemaan kohti rantaa.

Vedestä kohisi hopeanväristä usvaa, kun Waho viimeisen kerran työnsi kanoottinsa vesille. Ei ollut ketään, joka olisi pidättänyt venettä sen lähtiessä hiljalleen lipumaan pitkin tyyntä jokea kohti Ikuisia Metsästysmaita.

Kuitenkin intiaanivanhus kääntyi katsomaan taakseen. Hän toivoi jonkun rientävän jäljessään pitkin joen rantaa suru silmissään. Mutta hän ei nähnyt ketään. Hän jätti kanootin virran vietäväksi, ja se kuljetti häntä eteenpäin yhä nopeammin ja nopeammin. Sen ajelehtiessa kohti Ukkoskoskea kuului veden kohinan läpi Wahun surumielinen kuolinlaulu. Mutta eräs toinen oli laahautunut rantaan ja virta vei sitä samalla tavalla kohti kohisevia pyörteitään.

 Wahon vene kiiti yhä kauemmas, huumaava jyly taittoi kaikki muut äänet. Viimein vene saapui rauhalliseen suvantoon, jossa veden pinta oli valkea kuin maito.

 - Tämä on Valkoinen Joki, Waho ajatteli. - Nyt olen pian perillä.

Hän näki edessään kaksi kalliota, jotka muodostivat suunnattoman portin. Hän näki myös lahdelman, johon loputtomat aallot lempeästi vyöryivät.

 Vanhus antoi kanoottinsa ajelehtia valkeaa rantaa kohti ja nousi maihin. Mutta hän ennätti tuskin katsoa ympärilleen, kun kalliot erosivat toisistaan ja kaksi uljasta soturia astui esiin. Heidän päähineensä loistivat hopeanhohtoisina.

 - Me olemme Ikuisen Metsästysmaan vartijoita, sanoi toinen sotureista. - Olemme odottaneet sinua.

 - Mutta miksi saavut yksin? toinen kysyi.

 - Ei ole ketään joka kaipaisi minua, vielä vähemmän seuraisi minua matkalle, Waho vastasi.

 - Mutta kuka sitten katselee sinua vedestä noin surullisin silmin?

Waho kääntyi ja huomasi uskollisimman silmäparin, minkä milloinkaan oli nähnyt.

 - Kas, sehän on minun koirani! hän kuiskasi liikuttuneena. Hän meni alas Valkealle Joelle ja otti uskollisen nelijalkaisen ystävänsä syliinsä.

 - En edes muistanut sinua, hän sanoi.

- Mutta se kuitenkin rakasti sinua eniten..., hän kuuli Suuren Hengen sanovan jostakin kaukaa.

Näin saapui vanha intiaani mukanaan ainoa ystävänsä Ikuisille Metsästysmaille ja kulki pitkin polkua jolta kukaan ei koskaan palaa.